week 34, Aug 2011

Ihmiset ovat peilejä toisilleen, näkevät toisen katseessa itsensä, uskovat jakavansa saman  todellisuuden ja kokoavat olemassaolonsa rakennusaineet siitä lohduttavasta tunteesta, että läheinen – perheenjäsen, puoliso, vanha ystävä – tuntee minut yhtä hyvin kuin minä itse.

Outo tunne, kuin jokin ulottuvuus minusta olisi lakannut olemasta, kun sain selville, ettei  läheinen kyennyt osoittamaan minua ryhmäkuvasta, muiden ihmisten joukosta. Hän osui lopulta oikeaan tunnistamalla vaatteeni, mutta kasvojani hän ei pystynyt tunnistamaan. Kävi ilmi, että hänen näkönsä on huono, ollut heikko jo vuosien ajan. Selvisi, ettei hän ole kymmeneen, viiteentoista vuoteen erottanut kasvonpiirteitäni, ei ilmeitä eikä ollut katsonut minua silmiin, koska ei ollut nähnyt niitä. Kasvoni ovat olleet hänelle hiusten kehystämä sumuhattara.

Kaikkein kummallisinta oli, ettei se häirinnyt häntä lainkaan. Mielle äänen soinnista, hiuksista ja vaatetuksesta oli kylliksi ja pelkkä luonnosmainen vaikutelma toisen äänestä ja läheisyydestä riittää yhdyssiteeksi? Näinkö pinnallista on kanssakäyminen kaikista tutuimmankin ihmisen kanssa, vai onko niin, että yhteys on niin luja, niin sisäsyntyinen, ettei se edellytä ulkoisia tunnusmerkkejä?

 

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply