November 2011

Vuodepotilaaksi päätymisen jälkeen aika on määräämättömän pituinen, sillä ei ole näkyvissä olevaa loppua, ei suuntaa, mutta varmasti se kestää niin kauan kuin minua lähellä olevan ihmisen elämä. Maatessa hänen ajatuksensa palaavat nuoruuteen, polkupyöräilyyn ja ihmisiin, jotka kuuluivat tuolloin hänen elämäänsä. Yksitoikkoisuus ja pitkä aika vuoteenomana sekoittavat tajun omasta asennosta. Selällään maatessa hän pitää toisella kädellään tiukasti kiinni sängyn reunasta. Hän tuntee tasapainoilevansa polkupyörän satulassa ja pelkää horjahtavansa kumoon. Hän ei pääse polkaisemaan liikkeelle, ja silloinhan polkupyörä kaatuu.

Miten pitkälle toistensa kaltaisia todellisuuksia voivat ovat sänkyyn sidotun sairaan ja vangin kokemukset? Luin Dietrich Bonhoefferin vankilakirjeitä pyörillä varustetun sairasvuoteen vieressä. Wienissä ollessani tutustuin Bonhoefferin elämäkertaan ja kiinnostuin hänen tarinastaan. Hän kuvailee tutkintavankeudessa tyhjän ajan kokemusta psalmin sanoin, ’Herra kuinka kauan?’ Kristitylle teologille aika on lineaarinen ja eskatologinen: maallinen aika päättyy. Uskova odottaa nykyisen maailman päättymistä ja uuden, onnellisen maailman syntymistä. Mutta aivan kuten varhaiset kristityt, jotka odottivat Kristuksen valtakunnan tulemista tähän maailmaan, Bonhoeffer odottaa turhaan vapautumistaan. Hän koettaa älyllisten pohdintojen avulla pysyä henkisesti koossa ja laatia tutkielmaa ajan elämyksestä, mutta tutkielma murenee hänen käsiinsä. Teologi kieltäytyy kerta toisensa jälkeen asettamasta näköpiiriinsä minkäänlaisia aikamääriä. Hänen kohdallaan tilapäisyys kovertuu hahmottomaksi tyhjyydeksi. Eikö hän todellakaan hiertänyt itseään verille sellin seiniin kuin vangittu häkkikarhu; niin pitkällekö mielentyyneys kestää?

Läheiseni ’tutkintavankeus’ ei pääty tässä maailmassa.  Eikä hän pysty vetäytymään älyllisten ajatusharjoitusten pariin, jotka saisivat vankilan seinät hetkittäin unohtumaan ympärillä. Hän näytti minulle pienen kaulakellonsa, jonka sisällä rattaat olivat pysähtyneet kokonaan. Nuo pysähtyneet kellonrattaat ovat hänen polkupyöränsä. Lähtisipä kello joskus uudelleen käyntiin ja vapauttaisi ajan. Koneisto alkaisi tikittää ja kellonrattaat hyrräisivät, pieni polkupyörä ampaisee matkaan. Tuo ennen niin tyhjäksi kovertunut aika olisi aivan lennossa polkupyörän ohjaimissa, täyttä preesensiä suonissa.

 

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Leave a Reply