If it’s true that a memory ─ once it is fixed in the words ─ is either instantly swept away or fated to slowly disintegrate, will my hands hold onto the past longer? No matter what I touch with my hands, I, like a blind, feel intensely how memory, the second epidermis, is sewn under my skin. Eventually my hands will die. But it will take time. I have a gentle but tight hold on the present and the past, until, more slowly than my words, I will loosen my grip, unlock my fingers, let them go.
Jos on niin, että muistikuva kiinnittyessään sanoihin (kuin valokuvapaperille kehkeytyvä hahmo tummuu liikaa, jos sitä valottaa liian paljon), pyyhkiytyy pois ja hajoaa, säilyttääkö käsi tuntuman menneisyyteen pitempään? Se tuntee ihonalaisen muistin kosketuksen kaikkeen tarttuessaan. Sitä ei voi riisua kuin hansikasta! Mitä vain kosketan, tunnen ensiksi muistin. Sokea näkee käsillään. Mutta mille minä olen sokea, kun tartun asioihin muistin otteella. Ja kädet kuolevat vähitellen. Kädellä on vielä aikaa, lempeä mutta luja ote koetusta, kunnes se, hitaammin kuin sanat, päästää irti, liukuu pois.