metamorfoosi.net

If it’s true that a memory ─ once it is fixed in the words ─ is either instantly swept away or fated to slowly disintegrate, will my hands hold onto the past longer? No matter what I touch with my hands, I, like a blind, feel intensely how memory, the second epidermis, is sewn under my skin. Eventually my hands will die. But it will take time. I have a gentle but tight hold on the present and the past, until, more slowly than my words, I will loosen my grip, unlock my fingers, let them go.

Jos on niin, että muistikuva kiinnittyessään sanoihin (kuin valokuvapaperille kehkeytyvä hahmo tummuu liikaa, jos sitä valottaa liian paljon), pyyhkiytyy pois ja hajoaa, säilyttääkö käsi tuntuman menneisyyteen pitempään? Se tuntee ihonalaisen muistin kosketuksen kaikkeen tarttuessaan. Sitä ei voi riisua kuin hansikasta! Mitä vain kosketan, tunnen ensiksi muistin. Sokea näkee käsillään. Mutta mille minä olen sokea, kun tartun asioihin muistin otteella. Ja kädet kuolevat vähitellen. Kädellä on vielä aikaa, lempeä mutta luja ote koetusta, kunnes se, hitaammin kuin sanat, päästää irti, liukuu pois.

Welcome to my new metamorfoosi.net site!

Over the period of the next few months I will be migrating the content of my former site onto a server with a different layout.
Bear with me while I’ll be both adding new posts and adding the old ones for it will take a while.

Thank you for your patience!

Pakkaspäiviä seuraava suojasää on jättänyt katukiveyksen kuoppaan lumen sulamisvettä sen verran, että siihen syntyy kirkas lammikko. Kun katson lammikkoon, tuntuu siltä kuin välkkyvä silmä vastaisi katseeseeni.

Tulen ajatelleeksi Perseusta, joka varasti kolmelta Graialta näiden yhteisen silmän hetkellä, jona se vaihtoi omistajaa eikä kuulunut kenellekään. Onkohan sama valpas ‘ei kenenkään silmä’ joutunut tuohon kadun kuoppaan? Kävelen silmän ohi useana päivänä. Pakkaspäivinä silmän päälle jäätyy kova kalvo: sen valppaus kuolee. Sen päälle heitetään hiekkaa, sen päällä kävellään ja liukastellaan, ja lopulta se väistämättä kuivuu ja katoaa pois yhtä huomaamatta kuin ilmestyikin.

John Donne nimeää teoksensa “Nokturni Pyhän Lucian päivälle” vuoden lyhimmän päivän mukaan. Hän puhuu talvesta ja keväästä eri maailmoina. Tulevassa maailmassa (keväällä) on mahdollista rakastaa ja saada rakkautta, toisin kuintalven maailmassa, joka on kuin loputon yö. Mutta runoilija uskoo, että vanha, kuolemaisillaan oleva maailma hajoaa alkemistin padassa ja hän itse syntyy uudelleen tyhjyydestä, poissaolosta ja kuolemasta:

” I Am Reborn of Darkness, Absence, and Death …”

Elämme täällä pohjoisessa vuoden pimeintä aikaa.
Tuntuu siltä kuin koko vuodenaika olisi pelkkää yötä,
jokin loputtoman pitkään resonoiva tumma sävel.

Lokinpoikanen on aivan tohkeissaan, koska se onnistui ihan omalla nokkeluudellaan pihistämään makupalan tyhmältä sorsalta. Olo on niin mahtava, ettei saalista saa aivan heti edes niellyksi.