Kylminä pakkaspäivinä voi vain ihmetellä, miten pitkään sitkeimmät kasvit välttävät lakastumisen. Kostea ja leuto syksy pidentää niiden kasvukautta ja saa ne kestämään ensimmäiset hallayöt. Keskellä jäätynyttä lammikkoa kasvava ruohotupsu oli hellyttävän sinnikäs, kumma että siinä sykki vielä elämä.
Nähtyyn todellisuuteen kätketyt mielen maailmat. Mutta kumpi kätkee kumman, jos ne laskostuvat yhteen, eikä ole olemassa kovaa jääkantta, jonka alta löytäisit sulan veden maailman, tai housuntaskuja jotka voisit kääntää ympäri tyhjentääksesi niiden sisällön.
Kottaraiset ovat kuuluisia siitä, että ne kokoontuvat suuriksi parviksi, jotka liikkuvat ilmassa hämmästyttävän taitavasti. Parvi kaartelee ja kääntyilee nopeasti eri suuntiin, mutta linnut eivät joudu koskaan epäjärjestykseen tai törmää toisiinsa. Kuinka monta niitä on, tuhansia, kymmeniätuhansia, ja kaikki liikkuvat kuin yhden mielen ohjaamana. On erikoista nähdä kerrankin vain yksi kottarainen, kun niitä on tottunut näkemään vain suurissa parvissa.
Kaikissa kaupungeissa on pysyviä elementtejä, kuten esimerkiksi talot ja puistot, mutta myös paljon väliaikaisia rakennelmia. Italo Calvino kääntää “Näkymättömissä kaupungeissa” nämä pysyvyyden ja väliaikaisuuden erot ylösalaisin: Kuvitteellisessa “Sofronia” -nimisessä kaupungissa on kaksi puoliskoa: toinen puoli on väliaikainen ja toinen on pysyvä. Joka kevät monumentit, valtioneuvoston linna, satama, lentokenttä ja sairaala lastataan perävaunuihin ja asuntovaunukaravaani lähtee vuosittaiselle kiertueelleen. Sen sijaan toinen puoli kaupunkia: huvilateltta, massiivinen esiintymislava, skeittihyppyri, vaalimainokset ja valtava olutterassi jäävät paikalleen odottamaan kaupungin toisen puolen paluuta
Pääskysen lennättämä ääni yli avaruuden, hohtavat yöpilvet, äänten läpi aistimani tuoksu, kaikki nuo ovat eläviä arvoituksia, selittämättömän onnen lähteitä, joiden kätkettyä syytä en pysty koskaan selvittämään.
Arkista viehätystä voi löytää myös keskikaupungin aamuruuhkasta.
Kun pysähdyn välillä miettimään omaa elämääni, tuntuu sitä kuin seisoisin valtavan
unohduksen meren äärellä. Mitkä asiat ovat ylipäänsä muistamisen arvoisia? Kun
hapuilen elämäni sekalaisia vaikutelmia, muistan, miten tunsin tiettyinä
hetkinä iloa, kiihkeää vihaa, rakkautta. Itse tunteisiin, niiden todellisuuteen
en enää ulotu, mutta tunteiden muistoihin kylläkin.
Nämä muistot ovat vieraita, jotka palaavat luokseni aina uudelleen. Ne osoittavat minulle, etten ole elänyt tunteettomana ja välinpitämättömänä.
Runoilija
Giacomo Leopardi kirjoitti jo 11-vuotiaana oppineen tähtitieteen historian.
Yötaivaan kauneus merkitsi innoituksen lähdettä hänen kauneimpiin säkeisiinsä.
Leopardille kuu merkitsi elämän melankolian ja raskauden ylle kohoavaa
saavuttamattoman onnen ja keveyden kuvaa:
“Dolce
e chiara è la notte e senza vento, / e queta sovra i tetti e in mezzo agli orti
posa la luna, e di lontan rivela / serena ogni montagna.”
Aamun pehmeä, utuverhon läpi suodattuva maisema näyttää
lempeältä, kuin väsyneen sydämestä nousseena, kun mieli on jo tyyntynyt.
Ajatukset
ovat fyysisempiä, kuin tavallisesti kuvittelemme. Aistimme niiden yhteydessä kylmän ja kuuman, joskus molempia yhtä aikaa. Voimakas tunne saattaa ottaa kokonaan valtaansa; ympäröidä ja eristää mielen kuin mereltä nouseva aamusumu.
Tai
tunne voi olla lämmin ja luja – auringon valaisema puunrunko, jota vasten on hyvä nojata.
